Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat?

Suomen julkisen sektorin oikeasta koosta on taitettu viime aikoina ahkerasti peistä. Oikeaa vastausta ei liene olemassakaan, mutta lienee selvää, että julkisten menojen suhde yksityisen sektorin kantokykyyn on liian korkea. Eli julkisen talouden velkaantuminen on saava kuriin mahdollisimman pian. Tämän tekemisessä on kiinnostavaa tarkastella ylimpien julkisen sektorin päätöksentekijöiden lähtökohtia ymmärtää monipuolisesti talouden kokonaisuutta.

Suomen julkisella sektorilla, eli valtiolla, kunnissa ja seurakunnissa, työskentelee noin 24 prosenttia työllistetyistä. Yksityisellä puolelle, mukaan lukien yrittäjät, jää siten noin 76 prosenttia, kts. kuva alla. Vaikka julkisen sektorin osuus Suomessa onkin sekä EU:n että OECD:n keskiarvoja suurempi, on se selkeästi pienempi kuin Skandinavian maissa, joissa vastaava luku on noin kolmekymmentä prosenttia.

Katsotaanpa sitten, kuinka hyvin suomalaisten työpaikkakokemus heijastuu päättäjissämme eli eduskunnan koostumuksessa. Onko heistä kolme neljännestä yksityiseltä sektorilta tai edes puolet? Oikea vastaus on hieman yli kolmannes, eli 36 prosenttia. Noin 64 prosenttia kansanedustajien eduskunnan ulkopuolisesta työkokemuksesta tulee verovaroilla maksetuista tehtävistä, kts. kuva alla. Julkisen sektorin vähemmistö siis pyörittää selkeällä enemmistöllä ylintä lainsäätäjäämme ja sen kautta myös toimeenpanovaltaa.

Luvut on saatu siten, että jokaiselta edustajalta on laskettu yksityisen ja julkisen sektorin työkokemuksien suhteellinen osuus ja yksittäisten edustajien suhdeluvut on laskettu yhteen. Näin on saatu hyvä likiarvo koko eduskunnan työkokemuksesta. Nyt tietysti herää epäilyksiä näiden lukujen luotettavuudesta. Tässä on esimerkiksi puoluetyö julkisen sektorin työhön, ei ole huomioitu opiskelujen aikaisia kesätöitä eikä luettu yrittäjyyttä yksityisen sektorin työksi, jos samaan aikaan on työskennelty julkisella sektorilla kokopäiväisesti. Suurin tekijä epäselvyyksiin on kuitenkin aukot edustajien ilmoittamassa työhistoriassa. Todennäköisesti luvut eivät siis ole aivan tarkkoja, mutta muutaman prosenttiyksikön tarkkuudella niihin voi luottaa. Ja mahdolliset heitot puoleen tai toiseen luvuista eivät muuta esitettyä tulkintaa. Lisäksi kannattaa huomioida, että näissä luvuissa eivät näy edustajavuodet: monella kansanedustajalla kokemus työelämästä Arkadianmäen ulkopuolella on hyvin kapoinen, mikä ei ainakaan lisää ymmärrystä yksityissektorin haasteista.

Tehdäänpä vielä tarkistus esitettyjen lukujen pätevyydelle. Kuinka moni kansanedustajista on tehnyt yksityisen puolen töitä yli puolet eduskunnan ulkopuolisesta urastaan? Tulos on hyvin samansuuntainen. Vain noin kolmannes on ollut suurimman osan urastaan yksityisen sektorin palveluksessa, kts. kuva alla.

Mielenkiintoista on tietysti tarkastella, onko puolueilla eroja. Nyt tarkastellaan puolueittain, kuinka paljon kokemusta niillä on yksityisistä töistä, kts. kuva alla. Eroja on, osa hyvin ennakoitavissa, osa yllättäviä. Kaikissa puolueissa julkisen sektorin edustus on kuitenkin selkeästi ylikorostettua verrattuna valtakunnan todellisuuteen.

Mitä tästä opimme? En millään tavalla aliarvioi sairaanhoitajan, opettajan, poliisin tai edes puolueaktiivin työtä, mutta yksityisen sektorin asentajan, myyjän, insinöörin tai yrittäjän tulisi olla huolissaan edustuksellisesta vinoumasta julkisessa päätöksenteossa. Tulevissa eduskuntavaaleissa äänestäjän kannattaa kuitenkin vaaliuurnalla tiukasti miettiä ehdokaskriteereitään. Edessä on tärkeitä päätöksiä. Samalla tavalla myös kunnallistasolla on syytä käyttää samanlaista harkintaa: veikkaanpa, että tilanne siellä on tuskin parempi kuin valtakunnan tasolla. Myös puolueille tämä analyysi lyö kasvoille selkeän kysymyksen: heijastavatko ehdokasasettelunne tietoista kannanottoa tiettyjen väestöryhmien puolesta vai olisiko tässä uudelleenmietinnän paikkaa?